Köyhän miehen Pohjois-Korea

“On siis otettava huomioon, että ruhtinas, ja uusi ruhtinas eritoten, ei voi noudattaa kaikkia niitä hyveitä, jotka tuottavat ihmisille hyvän maineen. Jotta hän voisi säilyttää asemansa, hänen on useinkin pakko toimia vastoin uskollisuuden, armeliaisuuden, inhimillisyyden ja uskonnon lakeja.” (Niccolò Machiavelli)

Tämä tarina on syytä aloittaa lainaamalla Niccolo Machiavellin teosta ”Ruhtinas”. Jos joku ei ole vielä lukenut tätä loistavaa teosta, suosittelen ottamaan huoneen minskiläisestä hotellista ja lukemaan tämän teoksen. Valko-Venäjä on ainoa paikka Euroopassa, jossa ei tunneta sellaisia naurettavia periaatteita kuin demokratia, sananvapaus ja ihmisoikeudet. Tätä maata johdetaan niillä opeilla, joita ”ruhtinas” opetti ja opettaa. Napoleonin armeija hyytyi näille Venäjän aroille, Wermachtin tankit ylsivät näille kuoleman kentille ennen kuin pysähtyivät, ja nyt läntisen maailmanjärjestelmän eteneminen on pysähtynyt juuri näille samoille lakeuksille.



Tervetuloa matkalle köyhän miehen Pohjois-Koreaan (paitsi, jos et saa viisumia / et voi ostaa pimeätä viisumia):

Perjantai 24.02.2006

Heräsin n. 05.00. Hyppäsin vaatteisiini ja lähdin odottamaan muita dormitorion alakertaan. Matkaan oli lähdössä suomalainen, 3 slovakialaista, slovenialainen, saksalainen, 2 hollantilaista ja kreikkalainen. Kaikki erasmus-studentteja. Kukaan ei puhunut venäjää, paitsi Mathus (slovakialainen) heikosti, ja ilmeisesti slaavit ymmärtävät jotenkin toisiaan, vaikka eivät voi puhuakaan keskenään. Otimme bussin ja ajoimme juna-asemalle. Siellä meitä odotti neuvostoliittolaisen koneteollisuuden helmi, ”lähijuna”. Olimme lähdössä junalla taittamaan 150 kilometrin matkan. Matka-ajaksi ilmoitettiin n. neljä tuntia. En voinut ennen matkaa ymmärtää, miten tähän matkaan kukaan voi käyttää neljä tuntia. Nyt ymmärrän. Junan penkit olivat puuta ja verhoiltu kankaalla. Niissä oli hirvittävä istua. Juna lähti täsmälleen oikeaan aikaan liikkeelle. Heti alusta asti kävi selväksi, miksi aikaa oli varattu rutkasti matkaa varten. Junan nopeus oli noin 50km/h. Rajalle saavuttiin noin 30 minuutin kuluttua lähdöstä. Tästä rajasta ja valtiosta minua oli peloteltu opettajien ja toisen lukukauden erasmus-studenttien taholta pari viikkoa, joten en oikein tiennyt mitä piti odottaa. Liettualaiset rajamiehet nousivat junaan ja ottivat passit. Ei hymyä. Jokainen passi skannattiin johonkin rekisteriin. Matka jatkui noin 15 minuuttia tarkastuksen jälkeen. Ei ongelmia. Raja ylitettiin melko pian raja-aseman jälkeen, mutta ilmeisesti Valko-Venäjän rajavartiointi on kopioitu Venäjältä, joten raja-asemalle saavuttiin noin 15 minuutin matkan jälkeen. Juna pysähtyi. Heti sisään iski pieni armeija. Ensin tulivat rautatieyhtiön ja sotilaiden partio taskulamppujen kanssa ja alkoivat tarkastaa junaan. Sitten tuli jotain epämääräisiä upseereita, jotka vain kävelivät junassa. Tämän jälkeen tulivat passintarkastajat kannettavine tietokoneineen. Kaikki passit skannattiin koneelle ja leimattiin. Ei hymyä. Lopuksi tulivat toiset viranomaiset, jotka pitivät jonkin muodon kuulustelun venäjän/liettuan kielen taitoisille: minne olet menossa, missä
asut ja mistä tulet, jne ja kartoittivat kaikkien matkatavarat. Kuitenkaan kenenkään matkatavaroihin ei koskettu. Show kesti noin 20 minuuttia. Olen nähnyt pahemmankin rajatarkastuksen, mutta en 2000-luvulla. Puuduttavan pitkään saimme tuijottaa Valko-Venäjän aroja, pieniä kaupunkeja ja kyliä. Junaan puski jokaiselta asemalta turkkeihin, karvahattuihin, huopatossuihin ja muihin varsin venäläisiin asusteisiin.
Aurinkoiseen Minskiin saavuttiin n. klo 10.20. Astuimme ulos junasta. Tillman kiinnitti heti huomiota asemalaiturilla seisovaan, tummaan mustaan takkiin ja pukuun ja hengettömiin laseihin pukeutuneeseen nuoreen mieheen. Lähdimme toikkaroimaan kohti asemaa ja etsimään rahanvaihtopistettä. Aluksi menimme vanhalle rautatieasemalle. Mies tuli perässä. Jatkoimme uudelle asemalle. Mies seurasi koko matkan. Toikkaroimme hetken suuressa modernia neuvostotyyliä edustavassa asemahallissa, kunnes löydämme rahanvaihtopisteen. Mies seuraa koko ajan meitä. Pysähdymme pisteen eteen. Vangelis menee vaihtamaan rahaa. Muut odottavat. Mies tulee luoksemme ja esittelee itsensä sujuvalla englannilla. Sitten alkaa kysellä suoraan meiltä: mitä teette täällä? miksi tulitte tänne? ”mistä olette?””mitä opiskelette? oletteko aikaisemmin käyneet täällä? mitä odotatte? missä nukutte? kuinka pitkään olette täällä? Vastailimme laiskasti jotain ympäripyöreää yhdellä suulla (JANA). Minä en puhunut herralle sanakaan. Mies toivottaa hyvää matkaa ja poistuu. Kuka tämä mies oli? Minun ja muiden mielestä hän oli salaisen poliisin agentti, joka tarkasti meidät. Olimme suuri joukko eri maista tulleita opiskelijoita. Valko-Venäjän presidentinvaalit ovat ovella. Tervetuloa poliisivaltioon!



Juna-asemalta lähdimme etsimään hotelliamme. Vangeliksen ennakkotietojen ja minun suuntavaistoni avulla löydettiin noin 45 minuutissa perille. Matka taitettiin jalan ja metrolla. Minskin metro on yksi parhaista, jossa olen käynyt. Nopea, siisti ja asemat ovat kuin olisit museossa. Sirppejä, vasaroita, Lenineitä sekä sankarityöläisten kuvia seinät, katot ja lattiat täynnä. Maksu tapahtuu samanlaisilla kolikoilla kuin esim. Leningradissa. Ongelmana on vain, että punainen graniitti, marmori ja muut hiotut
pallograniitit ovat saakelin liukkaita, kun niillä on lunta. Kaikki asemat ja niiden portaat on tehty edellä mainituista, kylläkin komeista materiaaleista. Suomen kusen hajuiset, pellistä tehdyt, narkkeja ja skinheadin näköisiä vartijoita täynnä olevat metroasemat ovat pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan yksi hehkeimmistä saavutuksista.

Hotellimme nimi oli Yubileynaya, joka osoittautui niin perinteiseksi venäläiseksi hotelliksi kuin on 2000-luvulla mahdollista. Jokaisessa kerroksessa kerroshoitajamummot, maksullisia seksipalveluja tarjotaan ja markkinoidaan avoimesti, ja aamiaiselle mennessä pitää olla mukana vessapaperista
oleva pieni paperilappu, joka tutkitaan erittäin huolellisesti, kun luovutat sen yrmeälle mummolle. Kuitenkin hinta-laatusuhde oli hyvä. Sijainti lähellä keskustaa 13-kerroksisessa neuvostoarkkitehtuurin helmessä teki tästä hyvän hotellin (Venäjällä).

Aluksi yritimme liikkua ryhmässä, mutta noin 30 metriä hotellin ulko-oven jälkeen huomasimme sen mahdottomaksi. Jonkun slovakialaisen pitää tutkia jotain kadulta löytynyttä mielenkiintoista kiveä joka viides minuutti. Vanhaa kunnon KNH:n fraasia lainatakseni ”kiviäkin kiinnostaa”. Tämän jälkeen hajauduimme kolmeen ryhmään. Minä, Vangelis, Tillman menimme syömään kaviaaria. Muut jatkoivat jonnekin. Syötyämme halpaa kaviaaria (listan halvin annos), jatkoimme kahden korttelin kokoisen vanhankaupungin kautta, kansallisopperan, lukuisten patsaiden, kommunisti monumenttien ja parin puiston kautta kulkua voitonaukiolle. Aukio on jonkinlainen symboli siitä sankarikaupungin statuksesta, jonka Minsk hankki toisessa maailmansodassa. Tälläkin kertaa graniittia, terästä, punaisia tähtiä oli riittävästi. Samoin lukuisat poliisit, sotilaat, itseään kuvauttamaan tulleet hääparit ja ikuisella tulella lämmittelevät spurgut tekivät kokemuksesta varsin ainutlaatuisen.

Otimme metron ja ajoimme kaupungin ydinkeskustaan. Yritimme selvittää, mistä kaikki ihmiset tulivat, kun emme löytäneet yhtään tavarataloa tai muutakaan suurta kauppapaikkaa. Emme vielä keksineet ratkaisua. Kävelimme keskustassa ristiin rastiin ihaillen jälleen jokaista taloa komistavia muistolaattoja, kommunismin symboleita ja patsaita.

Päivän pimentyessä palasimme hotellille. Siellä vaihdoin ”jengiä” Tillmanin ja Vangeliksen mennessä katsomaan televisiota ja nukkumaan. Lähdin syömään muiden kanssa. No se ei ollut niin helppoa kuin olisi voinut olettaa. Ehkä meillä oli väärät vaatteet tai kuu ja tähdet olivat väärässä asennossa. Meille ei tuntunut olevan tilaa yhdessäkään ravintolassa. Lopulta syötiin mikropizzaa, joka maksoi enemmän kuin aikaisemmin syömäni kaviaari. Tapasimme myös ravintolassa Janan ja Petterin valko-venäläisen liikemiestuttavan. Hän puhui englantia sujuvasti ja oli muutenkin sivistynyt kaveri. Kysyin häneltä, mitä täällä tapahtuu kun minulle yritettiin päivällä antaa opposition ehdokkaan vaalimainos käteen
metrossa? Onko täällä jotkin vaalit? Niin kuin en olisi tiennyt. Sivistynyt mies vastasi ”turpa kiinni” ja iski silmää. Ilmeisesti tätä ovat kansalaisoikeudet. Edes ravintolassa ei uskalleta puhua presidentinvaaleista.



Palasimme katsomaan Suomen matsia hotellille. Opetin kaikki laulamaan Maaleja-Suomi-Maaleja ja Olli-Jokinen-Olli-Jokinen. Laulu loppui siihen, kun Suomi voitti ja kerroksenhoitajamummo tuli karjumaan venäjäksi jotain. Ilmeisesti liittyi laulamiseen. Hauskuutimme vielä toisiamme Rickin vastatessa puhelimeen hollanniksi, kun maailman vanhimman ammatin harjoittajat soittelivat.

Lauantai 25.02.2006

Aamulla heräsin kauhistuttavaan R;n sorinaan kun samassa huoneessa nukkuva hollantilainen etsi jotain hävinnyttä tavaraa, jonka nimessä oli R-kirjainta muistuttava kirjain, jonka lausuminen on totaalisen koomista. Hotellin aamiainen oli erittäin venäläinen. Jos olisin kasvisyöjä, varmaan
ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi yrittää itsemurhaa juustohöylällä, sillä tarjolla oli pelkästään tukevaa ja tuhtia lihaista ruokaa (makkaraa, pihvejä, munakasta, perunoita).

Lähdimme koko porukan voimin Great Patriotic War Museumiin. Matka sinänsä oli pitkä kun seurassa oli slovakialaisia, joiden mielestä jokainen kaivon kansi oli mielenkiintoinen. Museo osoittautui juuri siksi mitä olin odottanut. Veli-Venäläinen osaa vetää kaiken niin totaaliseen överiksi. Museossa riitti
marmoria, sirppejä, vasaroita, kaatuneiden sankareiden nimiä, partisaanipatsaita ja antifasistista propagandaa. Parasta olivat voitettujen saksalaisten prikaatien liput ja läjä sotasaalisrautaristejä.
Yksi parhaista eurooppalaisista museoista, joissa olen käynyt. Ainoa ongelma oli kieli. Mitään ei ollut muilla kielellä kuin venäjäksi. Kukaan ei puhunut mitään muuta kieltä. Sitten museon mennessä sain aikaan taas pienen kaaoksen. Minulta laskutettiin 2000 ruplaa sisäänpääsystä. Hinnastosta jokainen apinakin voi lukea hinnan olevan 200 ruplaa. Mathus, joka hoiti puhumisen, kielsi minua näyttämästä opiskelijakorttia ja valittamasta hinnasta. ”Jaakko et voi tehdä sitä, koska ne pistävät sinut
vankilaan.” Jos joudun vankilaan siitä, että valitan museon kassan tuplahinnoittelusta, voin mennä vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta! Kaikista huolestuttavinta minusta oli se, että slovakialaiset pitivät täysin normaalina eri hinnoittelua omille kansalaisille ja muille. Näiden kanssa pitäisi rakentaa yhteistä Eurooppaa? Pitää soittaa kansallismuseoon ja pyytää, että alkavat laskuttaa kaikilta slovakialaisista katsomatta ikään, sukupuoleen tai raskauden asteeseen 100 brysselin ruplaa
sisäänpääsystä ja 50 brysselin ruplaa narikasta.

Museon jälkeen sovimme tapaamisen 2 tunnin kuluttua koko porukan kanssa aivan keskustaan. Hajaannuimme ja palasimme sovittuun aikaan oikeaan paikkaan. Slovakialaisia ei näkynyt, vaikka odotimme 45 minuuttia. Minä, Vangelis ja Tillman teimme hallinnollisen päätöksen. Tästä lähtien toimimme kuten halusimme. Slovakialaiset eivät olleet koko matkan aikana saapuneet yhteenkään tapaamiseen ajoissa, aina 15-30 minuuttia myöhässä. Kun he saapuivat paikalle, myöskään minkäänlaista anteeksipyyntöä ei koskaan esitetty.

Lenin suunnitteli yhteiskuntaa, jossa ei ole rahaa. Mitä me saimme? Yksi euro on n. 2500 ruplaa. Valko-Venäjällä ei käytetä ollenkaan kolikoita. Pienin seteli (joka ei ole loppunut) on 10 ruplaa. Serla superultrauber-pehmeä vessapaperi maksaa suomessa enemmän arkilta kuin yhden 10 ruplan setelin arvo on. Rahaa varten pitää olla normaali alepan muovikassi, jos vaihdat 50 euroa rupliksi. Hyvänä puolena voi mainita, että dollareilla voi maksaa lähes kaikkialla. Lisäksi dollareiden käyttäminen antaa sinulle paremmat neuvottelulähtökohdat hinnan muodostuksessa.

Eräs venäläisten monista ärsyttävistä piirteistä on omituinen kaupankäyntikulttuuri. Kaikki kauppakeskukset ovat kuin sisälle siirrettyjä markkinoita. Pieniä kojuja on vieri vieressä. Ei tavarataloa, jossa voit tietää mitä mistäkin saat ja mitä mistäkin löytyy. Vain sekalaisia taloja, kellareita ja metroasemia täynnä pieniä kojuja. Varsinkin keskustassa on kauppakujia kuin muurahaispesäntunneleita katujen ja talojen alla. Olimme ratkaisseet ongelman, mistä ihmiset
tulevat!

Aina välillä Minskissä tuntui kummalta, kun kaikki tuijottivat, siis koko metrovaunu/metroasema. Suomessa tuijotettiin neekereitä 70-luvulla. Nykyisin kadulla pitää tulla vastaan käsillään kävellä Paavo Väyrynen, joka lukee yhtä aikaa koko Dostojevskin tuotantoa, että ihmiset alkavat
tuijottaa. No täytyy ehkä myöntää, että kyllä me näytimme aika pahasti turisteilta, koska meillä ei ollut karvahattuja ja takkien rinnoissa oli jos jonkin näköisiä neuvostoarmeijan merkkejä. Kyllä minäkin tuijottaisin, jos joku japanilainen heiluisi Espalla Mannerheimin risti rinnassaan.



Jos sinusta muut Euroopan maat tuntuvat tylsiltä. Voi tehdä mitä tahansa, esim. kiipeillä patsaissa (Brono), ottaa kaikesta valokuvia sotilaista (Praha) ja ajella autolla lähes missä tahansa mukaan lukien vanhat kaupungit aamuöisin (Krakova). Mitenkään ei saa aikaan ongelmia viranomaisten kanssa. Valko-Venäjää tarjoaa tästä piristävän poikkeuksen. Aleksandr Lukasenkon palatsi sijaitsee ihan kaupungin keskustassa. Sen ympärillä olevat kadut on suljettu kaikelta muulta liikenteeltä paitsi hänen korkeutensa autoilta. Parasta on, että rakennusta ei saa kuvata. Saakelin ärhäkkäät sotilaat rupeavat huutamaan/vislaamaan pilleihin, kun yrität kuvata palatsia. Sotilaat saattavat myös näytellä sinulle käsimerkkejä kuten poistukaa yms. Tiedustelutulenjohtolinjan vanhana priimuksena otin tietenkin kuvan palatsista. Jos DDR olisi olemassa, tekisin rusit. Niin hyväksi olen kehittänyt omat spycam-ominaisuuteni.

Yksi erittäin hämmentävä paikka Minskissä on Lenin patsaalla koristettu valtaisia aukio kaupungin pääkadun alkupisteessä. Aukion reunoilla on mm. yliopiston rakennukset ja hallituksen palatsi. Aukiota koristaa edelleen Lenin patsas. Rakennukset ovat todella rumia. Kokonaisuutena varsin vaikuttava esitys kommunismin saavutuksista. Tällä aukiolla sain lisänimen ”crazy-jaakko”. Näytin sotilaalle kameraa ja hän nyökkäsi, että voin ottaa Lenin patsaasta ja sen takana olevasta hallituksen palatsista kuvan. Sotilas seisoi ikävästi patsaan edessä, joten näytin kädellä voisiko kaveri poistua siitä. Sotilas totteli, ehkä hän tiesi, että minulla oli korkeampi sotilasarvo. Muiden mielestä olin täysin seonnut.

Tämän jälkeen pimeys alkoi laskeutua Minskin ylle. Kävimme vielä parturissa ja söimme. Vaelsimme mahtavaan hotelliimme mykkinä kommunismin saavutuksista ja poliisivaltion arjesta.

Sunnuntai 26.2.2006

Aamiaisella teimme taistelusuunnitelman ja siihen liittyvät merkinnät kartalle (pepi). Aloitimme päivän kevyesti yhdellä obeliksilla, millä juhlistettiin Minskin vapauttamista Tilmanin maamiehistä. Samoin ihailimme bulevardien varsilla olevia Valko-Venäjän saavutuksia kuvaavia julisteita ja tauluja. Yritimme mennä 23-kerroksisen hotellin katolla olevaan kahvilaan juomaan teetä. Vaikka kahvila oli auki, mitään ei voinut ostaa. Syy jäi minulle vähintäänkin epäselväksi. Kahvilasta pystyi tarkastelemaan neuvostoarkkitehtuurin luomaa upeaa kaupunkia. Ihmettelen, miksi Petter Jackson filmasi Taru Sormusten Herrasta filmin Uudessa-Seelannissa. Minskistä löytyisi hyvät puitteet varsinkin Mordoria kuvaaviin kohtauksiin. Ehkä rumin/paras neuvostoarkkitehtuurin kaupunki, jossa olen käynyt. Aina, kun Tillman valitti minulle, että kaupunki on ruma. Muistutin hänen mieleensä, kenen ansiota se oli. Natsit pistivät puna-armeijan suosiollisella avustuksella kaupungin tomuksi. Näin suurkaupungin uudelleen rakentaminen tarjosi huikeat mahdollisuudet toteuttaa kaikki neuvostoarkkitehtien märät unet.

Jatkoimme vaellusta kohti mystistä markkinapaikkaa, jonka sanottiin olevan valtava. Hollantilaisen Jellan valittaessa ”Jaakko, kuljet liian kovaa” tai ”Jaakko, saanko katsoa karttaa” tarvoimme läpi Minskin esikaupungin. Yleisvaikutelma kaupungin tämän osan taloista oli sama kuin Helsingin kauneinta kaupunginosaa, eli Merihakaa, olisi moukaroitu tykistöllä parin iskun verran ja sitten jätetty paikoilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jella yritti koko ajan sitkeästi estää meitä löytämästäperille, sillä aina kun sain katsoa karttaa. Hän ehdotti, että käännytään 180° astetta väärään suuntaan. Jotenkin sain muut uskomaan, että partiopojat/reservin vänrikin/partiotaitojen suomenmestarin suunnistustaito on parempi kuin hollantilaisen oikeustieteen ylioppilaan, joka ei osaa pitää karttaa oikein päin kädessä tai nähnyt oikean metsän vain televisioista. Marketti saavutettiin ja todettiin erikoiseksi paikaksi. Kyseessä oli perivenäläiset markkinat, joilta saattoi ostaa mitä tahansa: kokonaisen sian, 10 kg mustaa kaviaaria, pölynimurin tai hääpuvun. Pitopaikkana toimi valtava kauppahalli, useita satoja aaltopeltikojuja raikkaassa ulkoilmassa ja fiinimpi kauppahalli(vaatteet yms.) Jos lintuinfluenssa joskus leviää ihmiseen, se tapahtuu täällä. Aaltopeltikojuissa ja katoksissa olivat sulassa sovussa ihmismassat, erilaiset linnut (lähinnä pulut) ja kookospähkinät ja muut vihannekset. Ostettiin Tilman kanssa 10 dolarilla purkki mustaa kaviaaria ja 30c leipä. Kaviaaripurkista piti käydä pienet neuvottelut. Aluksi hinta oli 20 dollaria, sitten 12,5 dollaria. Lopuksi iskin myyjälle käteen 10 dollaria, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Lisäksi paikan turvallisuuspalvelu pyrki estämään kuvaamisen melko tehokkaasti. Tilmanin kanssa otettiin kuvia toisen harhauttaessa etsiviä ja toisen painaessa napin pohjaan.

Kotiinlähtö alkoi olla jo onneksi suhteellisen lähellä. Loppupäivän
kulutin ostamalla Stalin ja Feliks DzerÏinski(http://fi.wikipedia.org/wiki/Felix_Dzer%C5%Beinski) patsaat, ihaillen kansantalouden saavutuksia ja käymällä maailman huonoimmassa museossa(Valko-Venäjän kulttuurihistoriallinen museo). Kaksi euroa kahdesta huoneesta, jonka kokoelma oli suppeampi kuin Kuopion kaupungin. Vangeliksen oli pakko päästä katsomaan Dynamo Minskin stadionia, koska on mahdollista, että joku kreikkalainen joskus pelaa siellä jalkapalloa. Jalkapallo on sairaus.

Noin kello 18.14 hyppäsimme tupaten täynnä olevaan junaan ja aloitimme paluumatkan kohti Vilnusta. Junan penkit olivat jälleen lähes täydelliset. Selät hellinä teimme matkaa. Matkan aikana hauskuutimme toisiamme pitämällä kyselyitä kuten, top-3 -diktaattorit, -kommunistit ja -natsit. Jostain syystä tämä kilpailu piti lopettaa hyvin pian sen alkamisen jälkeen. Loppujen lopuksi viimeinen niitti arkkuun oli kun, minä ja Tilman rupesimme syömään mustaa kaviaaria ja leipää. Veikkaisin, että koko junan vaunun muiden matkustajien eväiden maksoivat vähemmän kuin kaviaaripurkkimme. Sinänsä 4 euroa kuudesta kaviaarileivästä on aika halpa hinta. Kaikki matkustajat tujottaa meitä kuin lapion linkkarilla kaviaari leiville. Tälläkin kertaa säästyttiin ilman tappeluita, mihin sinänsä voi olla tyytyväinen, sillä välillä perinteinen ”me olemme Länsi-Euroopasta” -asenne oli käsin kosketeltavissa.


Juna saapui rajalle kello n. 21.30. Passintarkastus sujui leppoisasti. Syynä oli ehkä se, että kyseinen rajavartioiston upseeri, joka piti pienen kuulustelun kaikille muille matkustajille, ei puhunut englantia. Liettuan puolella huumekoirat tulivat junaan. Valitettavasti edeshollantilaisilta ei löytynyt mitään. Tylsää. Suomi oli mennyt häviämään. Hopea on aina hävitty mitali. Vain voittaminen on jotain. Vilnukseen saavuttiin noin kello 22.00. Huolestuttavaa, että Vilnus tuntuu kotoisalta/ kodilta Minskin jälkeen. Vilnus on osa Eurooppaa, mutta täällä aistii vahvoja venäläisiä vaikutteita. Minsk on osa Venäjää. Parempaa on,että Minskissä ihmiset osaavat käyttää deodoranttia toisin kuin Pietarissa. Jos haluat tehdä bisnestä suosittelen, Valko-Venäjää. Tulkaa pois sieltä Länsi-Euroopasta! Seuraavaan kymmenen vuoden aikana ne massit, joilla voi ostaa esim Finnairin ja Elisan, tulevat idästä. Islantilaiset menivät 16 vuotta sitten Venäjälle ja tekivät voittoa. Nyt he ostetavat Pohjois-Eurooppaa. Menen ehkä Valko-Venäjälle…no en.

Kyllin rohkealle jokainen maa on juuri hänen synnyinmaansa. (Demokritos)